Mörkö, Kola ja Mooses

Tiiätkö sen tunteen kun lähdet mukavalle rentouttavalle kävelylle metsään ja yhtäkkiä kaiken tarpomisen jälkeen tulee sellainen fiilis ettei ole hajuakaan missä seikkailee, saati sitten onko enää edes kaupungin rajojen sisäpuolella? Tervetuloa allekirjoittaneen sunnuntaiselle hiihtoretkelle.

Tässä kun on kerännyt itseluottamusta yhdistelmällä minisukset ja 2x40kg vetokoiraa, tulee lähdettyä niille reissuille suht helposti, lainkaan miettimättä mahdollisia seurauksia sille että jo yhdessä vetokoirassa on voimaa heittämällä enemmän kun meikäläisessä vaikka kuinka yrittäisi salilla nostaa rautaa. Laiskuuttani kuitenkin ajattelin antaa koirille kunnon liikuntaa ja selvitä itse vähän vähemmällä. Kkiskoin minisukset jalkaan ja laskettelin menemään. Siinä alkutaipaleella alkoi olla jo sen verran hyvä vauhti päällä että en jaksanut millään korjata valjakon suuntaa vaikka huomasin että kaksikko meni päättäväisesti eri polulle kuin yleensä. Sen kokoonpanon pysäyttäminen, vetäminen takaisin risteykseen ja sen jälkeen vartin valjaiden selvittely kun pariskunta kettuunnuksissaan vauhdin pysähtymisestä päättää vähän painia ja pörrätä kymmenen kertaa hiihtäjän ympäri, ei ole oikein sen arvoista. Joten jatkoimme tyynesti matkaa melko mukavaa vauhtia, kunnes alkoi käydä mielessä että pitäis varmaan kääntyä jo kotiin päin. Hyvä. Kiva ajatus. Mutta ei hajuakaan mihin kaikista kymmenestä risteävästä polusta pitäisi mennä jotta pääsisi takaisin oikeaan osoitteeseen. Testasin yhtä polkua johon olematon suuntavaistoni sanoi että ehkä pitäisi kääntyä. Muuten ihan hyvä, mutta polku näytti lopulta siltä että siinä oli ehkä joskus 1900-luvun alussa kävellyt joku ja sen jälkeen se oli lähinnä metsän karvaisemman väen käytössä. Mutta siltäkin polulta kääntyi uusi polku. Eikun sinne. Sitä polkua jatkoin sinnikkäästi puolisen tuntia tulematta yhtään mihinkään etäisestikään tutulta vaikuttavaan paikkaan. Tässä vaiheessa koirat jo vähän vilkuili taustapeiliin että mahtaakohan muijalla olla mitään aavistusta mihin tässä oikein ollaan matkalla. Elämää suuremman ruokahalun omistava Kola alkoi selkeästi olla eniten huolissaan siitä että iltaruoka myöhästyy ja mielenosoituksellisesti antoi siitä hyvästä Mörkön tehdä kaiken työn. Turha kai sitä nyt on hyvää rasvaa pois kuluttaa, eihän tässä tiedä koska seuraavaksi saa ruokaa. Tässä vaiheessa itselläkin tosin tuli mieleen että on jäänyt aamiaisen jälkeen syömättä, koska tarkoitus oli tehdä reipas tunnin lenkki. Olin tässä vaiheessa ollut reissussa reilut kaksi ja puoli tuntia. Ja koska vetoavun kanssakin alkoi olla vähän niin ja näin, oli hiihtäjänkin takki jo läpimärkä. Päätettiin porukassa pitää mietintätauko. Istuin minarit ojossa keskellä metsää ilman pienintäkään aavistusta sijainnistamme, saati sitten siitä montako kilometriä joutuisin vielä rämpimään kotiin. Ja se joka muuten väittää että koira osaa aina kotiin, valehtelee. Tai omistaa sellaisen koiran, jolla tulee kylmä ja koti-ikävä kotiovelta kymmenen metrin säteellä.

Tovin mietintätauon jälkeen jatkoimme päätöntä seikkailua kunnes tulimme yhtäkkiä T-risteykseen, jossa meni (HALLELUJA) suksien jäljet. Enää pitäisi siis selvittää kumpaan suuntaan piti lähteä että pääsisin samaa reittiä kotiin. Nokkelana tyttönä tajusin etsiä ensimmäisen mäen ja katsoa onko se tultu ns. tukka putkella vai poikittain tampaten. Riemu oli aika suuri kun vihdoin tajusin mihin suuntaan retkikunta piti ohjastaa jotta päästäisiin vihdoin tämän "pikku" lenkin jälkeen kotiin. Ja vielä suurempi riemu oli Kolalla, joka tajusi olevansa askeleen lähempänä ruokaa. Kola lähti posottamaan häntä soirona polkua kotiin, ja Mörköhän ei voi koskaan jäädä Kolasta senttiäkään, vaan sen on aina päästävä edelle. Tästä voi jokainen varmaan suht nopsaan kuvitella lopputuloksen. Kaksi koiraa painaa kapeaa metsäpolkua (joka sattui muuten olemaan aika pitkälti alamäkeä) aivan reikä päässä. Ja sitten tulee frouva joka ei tosiaankaan ole poikien tavoin viettänyt lapsuuttaan laskien minisuksilla metsässä. Siinä kun puut vilisti silmissä (kirjaimellisesti) ehdin jo lukea ave marian ja pari muuta rukousta ja todeta että sauvan piikki -osa jäi matkalle ja jäljelle jäi säälittävä kepin pätkä ja lunta pöllysi silmiin niin että suurimman osan kotimatkaa vedin kaupan päälle sokkona. Vauhti hidastui alle kolmeen kymppiin hetkeksi aina kun suoritin näyttävän voltin taittaen jonkun kiven päältä. Saman tien kun pääsin uudestaan pystyyn, vauhti oli taas lähinnä hyvän ravihevosen tasolla. Kotipihassa (lähdettyäni 3,5h sitten samasta paikasta) revin sukset jalasta, vedin selälleni hankeen koirien tuijotellessa metrin leveä hymy naamalla mua iloisena silmiin, mietin polttaisinko ensimmäisenä minisukset, sauvan jämät, koirien kopin vai koko naapurimetsän. Samalla hetkellä naapuri tuli pihalle, morjensti ja sanoi ihan pokkana: "Ai sä oot ollu hiihtämässä! Sulla on varmaan ollu ihana reissu!"

Talvi tuli. Se on iloinen asia, ainakin allekirjoittaneen ja isojen karvaläjien mielestä. Sen sijaan Espanjan rääpäle Mooseksen mielestä kolmisen viikkoa kestänyt pakkasjakso oli yhtä hel****iä. Lopputuloksena meillä asuu kaksi täysin seonnutta 40 kiloista koiraa ja yksi reilut pari kiloa lihonut nakkimakkara, joka tyytyy mulkoilemaan peiton alta vihaisesti kun remmi otetaan esiin. Puhumattakaan takista. Silloin ei näy kuin hännän pää kun koira katoaa sohvan taakse. Kävin ostamassa paljon mainostetun (ja vähän helkutin kalliin) takin, koska hevospiireissä tämän merkin nimeen on vannottu jo maailman sivu. Muuten ihan hyvä, mutta hinta oli vähän turhan tyyris siihen nähden että Mooses - espanjan kovin kundi - ei suostu kävelemään takki päällä metriäkään Agilitytreeneissä työntelin sitä persiistä kentällä askel kerrallaan eteenpäin kunnes kypsyin ja otin takin pois. Sillä sekunnilla koira haukahti iloisesti, pisti hännän tötterölle ja posotti hallin ympäri neljä kertaa. Että näin. Kuka haluais ostaa hyvän takin? Se on meinaan oikeasti tosi lämmin ja luotan edelleen sen mainostekstiin.

Malamuutti-akseli on siis kuten sanottu - irti päästään. Oon todennut aivan turhaksi yrittää mennä minkään valtakunnan remmilenkkejä, koska siinä saa vaan olkapäät sijoiltaan. Niinpä koirat kirmaa pihalla pääsääntöisesti hullun kiilto silmissä keskenään ja kun jotain laitetaan päälle, ne on valjaat ja 50 kiloa betonia pulkkaan. Talvessa mahtavinta on kyllä ehdottomasti koirahiihto. Koira kiinni vyölle, silmät kiinni ja menoksi. Hyvinkään koiralatu on jo ehtinyt tulla tutuksi tämänkin talven osalta, siellä me kirmaillaan iltaisin otsalampun valossa koska valoisalla sinne ei kehtaa amatöörihiihtäjä mennä. Ja okei, pienenä miinuspuolena mainittakoon ihan hienoiset hallintaongelmat… Ensimmäinen kilometri meinaan sitten mennään eikä meinata. Yleensä vauhtia ei tartte juuri itse lykkiä, koittaa vaan toivoa että koirat pysyy ladulla ja itse pysyy pystyssä. Kaatuminen nimittäin ei juuri vauhtia hidasta, aiheuttaa vaan ilkeitä mulkaisuja taaksepäin: "Mitä sä muija jarrutat, koita ny kerätä itses pystyyn että päästään kovempaa!". Nyt on siis päästy itse asiaan ja saatu isoille piskeillekin oman lajin hommia! Jouluna haettiin kaverusten kanssa reellä joulukuusi. Muutama ohikulkija katsoi hitusen pitkään meidän seurakuntaa, mutta saatiinpahan kuusi kotiin ja vielä kaupan päälle koirat ulkoilutettua!

Pakkaset vois nyt kyllä helpottaa edes muutaman asteen verran, saatais toi Mooseskin ovesta pihalle. Se ei ole tätä kirjoittessa suostunut paskomaan puoleentoista päivään, koska käpälät jäätyy ennenkuin sopiva paikka löytyy... No, ei pitäis valittaa - ei sada vettä!

Hellou! Tässä onkin tullut rapsakka tauko blogin pitämiseen, joten aika korjata tilanne. Nyt on sitten tullut testattua koiran kanssa reissaamistakin. Hevosten kanssa on jokusen kerran käyty ympäri pohjoismaita kisoissa, mutta nyt vuorossa oli reissu koiruuksien kanssa Tartoon koiranäyttelyyn. Idea lähti Tarjalta, joka puhui mut seurakseen reissulle. Aluksi mukaan piti lähteä ainoa näyttelykelpoinen yksilö Kola, mutta koska kuukausi sitten Kola päätti räjäyttää kaikki karvansa irti ja ottaa "kapinen kojootti" -lookin, oli parempi jättää se suosiolla kotiin karvojaan kasvattelemaan. Tarja oli kuitenkin jo ehtinyt ilmoittaa oman gööttinsä näyttelyyn, joten lupasin lähteä seuraksi ja ottaa Helmi-göötille kaveriksi Mooseksen.

Perjantaina pakattiin kimpsut ja kampsut autoon ja suunnattiin kohti satamaa. Minä luonnollisesti vähän jännityksissäni, koska koira pitää jättää autoon laivamatkan ajaksi. Mielessä vilkkui hevosmatkojen kauhukuvat ahtaasta ja kuumasta autokannesta, jonne ei pääse matkan aikana kuin laivahenkilökunnan kanssa ja vaikka autossa olisi ollut isokin hätä, ei juuri mitään ole tehtävissä sillä lastauslavaa ei saa aukaista matkan aikana… Laivamatka sujui kuitenkin hienosti, piskit veti tirsaa kuin pienet mursut kun päästiin takaisin autolle. Laivasta ulos ajellessa huomasimme myös että lunta tuli taivaan täydeltä, eli seuraavan 170 kilometriä saisimme ajaa myös suht jännittävässä kelissä… Pakko on myös tähän väliin kertoa, että kävelevä Atlaksemme Tarja oli printannut meille mahtavat kartat, joissa tosin oli dataa vain alkumatkan kolmesta korttelista ja Tarton päästä suurin piirtein saman verran. Eli vaatimattomat 160 kilometriä piti ajaa suht sokkona Kelistä (ja kartoista) huolimatta pääsimme suht turvallisesti perille Tartoon ja hotellikin löytyi pienen sorvaamisen jälkeen. Olo oli kuin Suomessa, sillä koko hotelli oli täynnä näyttelyväkeä koirineen. Kaupunkiin tutustuminen sujui hienosti iltalenkin muodossa, ja kyllä sitä kaupunkia kelpasi tuijotellakin. Olo oli kuin olisi astunut suoraan lasten satukirjaan. Iltalenkin jälkeen jätimme urheasti piskit hotellihuoneeseen keskenään ja kävimme kaupungilla syömässä. Siihen se iltaelämä sitten jäikin, seuraavana aamuna piti olla tikkana näyttelypaikalla yhdeksältä…

Yöllä elettiinkin sitten jännittäviä hetkiä: Pääsimme aitiopaikalta seuraamaan naapurihuoneen pariskunnan välien selvittelyä. Rouva siellä tyhjensi pajatsoansa antaumuksella muutaman tunnin verran miehelleen. Tai ainakin oletin että se vaimea sekunnin mumina oli miehen ankea yritys kertoa oma mielipiteensä rouvan pikku tilitykseen. Ja tietysti allekirjoittaneen Mooses a.k.a minirottweiler säesti täysillä haukkumalla kurkku suorana omia kommenttejaan riitaan. Eipä sillä että kyllä se sitä äänensävyä kotonakin kuulee mutta silloin se tulee samojen seinien sisältä. Tottumaton kerrostaloasuja Mooses ei kerta kaikkiaan sulattanut moista metakkaa keskellä yötä. Oli meinaan aika lähellä ettei meidän koko huoneen kollegio lähtenyt kertomaan naapurin eukolle elämän tosiasioita tukka pystyssä, sen verran alkoi sen tunnin kimittämisen jälkeen riepoa. Pisti miettimään että mahtaa olla miehillä tässä maailmassa kestämistä…

Aamulla lähdimme metsästämään näyttelypaikkaa, joka löytyi suht vähällä vaivalla vaikka opasteita ei näemmä Virossa harrastetakaan. Meitä peloteltiin jo laivamatkalla että halli olisi pimeä ja kylmä ja tupaten täynnä koiria, mutta toisin kävi: Hallit olivat suht samaa tasoa kuin Suomessa ja tilaa oli tasan yhtä paljon kuin Suomen sisänäyttelyissä. Poikkeuksena Suomen näyttelyihin Virossa "turistikoiran" saa ottaa mukaan näyttelyyn, eli Mooses pääsi myös taivastelemaan kaikenlaisia koiria puudeleista tanskandoggeihin. Näyttelypäivä meni kaikin puolin erittäin hienosti, Helmi nappasi junioriluokasta SERTin, ja osa kunnia annettiin lailliselle matkadoupingille eli Moosekselle. Helmillä nääs on jonkin sortin fiksaatio Mooseksen korviin. Heti kun silmä välttää, sillä on koko Mooseksen korva suussa juurta myöten ja sitä sitten imetään antaumuksella kunnes Mooses ilmoittaa että limakiintiö korvakäytävässä on nyt tällä erää täynnä. Allekirjoittaneellakin oli kerrankin aikaa kierrellä näyttelyn paras puoli - tarvikeliikkeet. Sieltähän mukaan tarttui tietenkin kaikkea todella "tarpeellista", kuten Moosekselle BlingBling -panta (x2) ja yksi hihna… No, ainakaan hinta ei päätä huimannut.

Näyttelypäivän jälkeen kollegiomme vahvistettuna Konsta -göötillä omistajineen suuntasi takaisin Tarton keskustaan nälkäisenä kuin hirvet. Kultaisten kaarien autokaista huusi aika lujaa luokseen, joten suuremmitta puheitta sorvasimme auton noin kuutta kymppiä autokaistalle yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Luukulla myyjä katsoi hieman hitaasti kun auto tuhannen killissä huutelimme tilauksen luukusta sisään… Hätä ei lue lakia, sillä sekä allekirjoittanut että ystävänsä Tarja muuttuvat hyvin äkkiä ihmisdemoneiksi verensokerin laskiessa alle tietyn rajan.

Koirat saivat viettää ansaittua elbailuiltaa jälleen, sillä saimme vinkin hyvästä pizzeriasta lähellä hotellia ja söimme varmuuden vuoksi hieman lisää. Tämän päälle uskaltauduimme Tarjan kanssa vielä paikalliseen baariin siiderille. Verenkierto oli kuitenkin siirtynyt sen verran tehokkaasti vatsalaukun seudulle että silmät menivät väkisinkin puolitankoon ja päätimme lähteä hotellille koirien viereen nukkumaan. Ennen nukkumaanmenoa päätimme, että jos naapurihuoneen rouva päättää tänäkin yönä avata sanaisen arkkunsa, pöllimme siivouskomerosta vessaharjan ja tungemme sen rouvan kitusista sisään. Onneksi yö sujui kuitenkin suht rauhallisesti, lukuun ottamatta allekirjoittaneen minirottweilerin muutamaa hälytyshaukkua.

Sunnuntaina uskaltauduimme näyttelypaikalle vähän myöhemmin ja hyvä niin, sillä kehät olivat tunnin myöhässä. Aika kului kuitenkin erittäin leppoisasti kun saimme naapuriimme kaksi mahtavaa siperianhuskya omistajineen. Meillä neljällä rekikoiran omistajalla riitti sen verran hyvin juttua että sitä päätettiin jatkaa vielä laivassakin. Tälläkin kertaa Helmi -koira toi mukanaan junioriluokasta SERTin, joten matka oli näyttelymenestyksenkin kannalta täydellinen.

Olimme saaneet ruinattua hotellihuoneen jatkoajalle, eli ehdimme vielä näyttelyn jälkeen kääntyä muutamassa rättikaupassa koirien nukkuessa kovalevyään tyhjäksi hotellihuoneessa. Vielä reipas kävelylenkki ja oli aika jättää Tarto ja lähteä kohti Tallinnaa ja iltayhdeksän laivaa kotiin. Sivuhuomautuksena kerrottakoon että siinä kotimatkalle lähtiessämme havaitsimme myös että tie , jota olimme ajaneet näyttelypaikalle kahtena aamuna, oli yksisuuntainen. Ja me emme todellakaan ajaneet sitä oikeaan suuntaan. Onneksi ei sattunut ketään vastaan...

Paluumatka Tartosta Tallinnaan sujui orastavassa väsymyshysteriassa hienosti. Tarjan kahden A3:n kokoinen Atlas opasti meidät myös takaisin terminaaliin pienistä (160 kilsan) puutteista huolimatta Laivamatkakin sujui jo vähän vähemmällä stressillä kuin tulomatka ja ehdimme höpöttää tapaamiemme huskyihmisten kanssa koirien ja vähän ihmistenkin edesottamuksista hyvän tovin. Kaiken kaikkiaan reissu oli täysi kymppi, kaupunki oli mahtava ja käsittämättömän kaunis, ihmiset ystävällisiä, ruoka hyvää, hotelli kiva ja seura täydellistä! Taitaa joutua lähtemään ens vuonna uusiksi!

Maanantaina raahauduin vielä väsymyksestä huolimatta agilityyn sekä Mörkön että Mooseksen kanssa. Mörkö kävi taas sen verran kierroksilla jo kotona että oli pakko päästä purkamaan sitä ennen kuin se purkautuu itsestään (yleensä silloin koko kolmen kopla painaa shikaanissa kulmasohvaa ympäri ). Kylmä sää ja ylimääräiset kierrokset olivat tällä kertaa pelkästään hyvästä: Mörkö pisteli hienosti treenit läpi (siis asteikolla malamuutti). Mooses tuntui olevan vähän pihalla vielä reissusta mutta jaksoi silti kirmailla omat treeninsä läpi ihan iloisesti. Tänään lepuuttaa sekä koirat että emäntä. Lunta täällä odotellaan täysillä, päästäis jatkamaan viime talvena aloitettua koirahiihtoa! Siitä täytyy laittaa muutama videon pätkä tännekin, voin kertoa että aikamoista extremeurheilua on taas luvassa…

Palataan taas!

Täällä uudet ystävämme Arctic Power -kennelistä!

Jestas kun tää aika rientää! Täs on ehditty tehdä jo vaikka mitä, käydä Kolan kans Lahdessa näyttelyissä, Mörkö on ollu ekoissa agikisoissa ja Mooses ekassa Mätsärissä. Mutta jos koittais jotenkin kronologisessa järjestyksessä alottaa. Lahden näyttelyihin suunnistettiin suht karmeassa karvassa olevan Kolan kanssa, samassa hässäkässä järjestettiin myös malamuuttien erikoisnäyttely. Pari päivää Lahdessa tuotti tulokseksi perusvarman EH:n ja molempina päivinä Kola oli luokkansa kakkonen. Ihan jees, ottaen huomioon että koira ei todellakaan ollut ihan hehkeimmillään

Mörkön ekat epäviralliset agilitykisat on myös nyt koettu. Sanomattakin selvää että mä olin kauhusta kankeana, kisat oli ulkokentällä, ei aitoja ympärillä ja koko kenttä täys vieraita koiria ja tietysti ihania ihmisiä.... Mä jo suunnittelin syöttäväni koko koiran täyteen diapamia ja itseni siinä sivussa, mutta pakkohan se oli mennä ilman douppia radalle. Kaikkien ihmetykseksi, etenkin allekirjoittaneen, Mörkö oli taas niin innoissaan koko puuhasta että ei karannut kuin kerran ihan vähän haistamaan yhtä mukavannäköistä ihmistä radan laidalla Niin no, tuli se A:n naamallaan vaikka kuinka karjuin naama punasena että odottaa pitäis.. Mutta onneks tilanne näytti pahemmalta ku oli, mitään ei sattunu ja koira jatkoi reikä päässä rataa Hulluhan se on, mutta se on jo tiedetty. Tässä vielä todistusaineistoa että me oikeesti selvittiin kokonaisesta radasta

http://s27.photobucket.com/albums/c170/rajalas/?action=view&current=mrk0081.flv

Mooses korkkas mätsärikauden Riihimäellä Helatorstaina. Moose esiintyi kehässä ihan loistavasti, sai punaisen nauhankin, mutta sitten tyssäsi matka. Mörkö puolestaan kävi tänään Hyvinkäällä mätsärissä. Moosen piti lähteä alun perin, mutta koska Mooseksen espanjalainen veri ei kestä vesisadetta, oli varmempaa ottaa mukaan sään kestävä eläin.. Mörkö käyttäytyi käsittämättömän hienosti, oli lopulta isojen punaisten kolmas! Helmi-göötti, (joka näköjään kuuluu jo meidän reissukalustoon ) oli hienosti BIS-kehässä kolmas Mörkön kannustaessa tarmolla kehän laidalta Saa kyllä olla ylpeä näistä mamman vatipäistä, joskus ne on vaan kaikki niin mahtavia

Kola aloitti juoksun ja huomenna suunnataan Aptukseen, saa nähdä monta äijää saadaan päästään sekaisin ennen kehää... Niin, ja Mörkön toiset epäviralliset agikisat on keskiviikkona! Wish me luck...

Lopuksi vielä video allekirjoittaneen normi-illasta. Näin meillä.

http://s27.photobucket.com/albums/c170/rajalas/?action=view&current=panasonickuvat201.flv

Jaaha, sitä on sitten lomat lusittu ja taas pitäis pinnistellä kesälomaan saakka. Käytiin siis tossa makaamassa Thaimaassa Karon Beachilla pari viikkoa ja oli kyllä mahtava reissu. Niitä kulkukoiria ja -kissoja lukuun ottamatta. Meinas 7/11:stä loppua nakit kun meikäläinen ruokki koko kulmakunnan eläimet. Oli kyllä aika lähellä ettei sieltä yksi Mooseksen näköinen pinseri lähtenyt mukaankin mutta ukko pisti jostain syystä hanttiin Täällä oli kaikki mennyt hienosti meidän poissa ollessa. (Anoppi ja appiukko viettivät täällä kahden viikon "koiraleirin" ) Mutta meidän kolmikko, vieraskoreita pirulaisia, oli siis käyttäytynyt oikein mallikkaasti. Edes Mooses ei ollut saanut mitään spektaakkelia aikaiseksi, oli nukkunut "mummon" kyljessä kiinni peiton alla

Lomaa ennen innostuttiin ihan tosissaan koirahiihdosta. Käytiin ostamassa kunnon kamppeet alennusmyynnistä ja paineltiin kolmena iltana viikossa Hyvinkään koiraladulle hiihtämään. Parilla kerralla kävi säkä ja meillä oli "jänis", joka teki esim. allekirjoittaneen hiihtämisestä hyvin helppoa. 2,7km meni hienosti ilman että kertaakaan jouduin laittamaan sauvoilla vauhtia Molemmat koirat tuntuu tosissaan tykkäävän puuhasta, kerrankin saa mennä täysiä! Parit mustelmat on tullu siinä hommassa hankittua mutta ens talvea odotetaan jo innolla!

Mooses aloitti myös agilitykoiran uran. Käytiin alkeiskurssi Hyvinkään koiraurheilukeskuksessa ja pirulauta, tolla pikkurääpäleellä on siihen lajiin lahjoja! Ja myös vauhtia. Meinaa olla vähän ohjattavuusongelmia kun on tottunut ettei tartte juuri matkalla kumarrella kun toinen harrastuskoira on melkein vyötäröön asti Mooses sai nyt paikan RiMan alkeiskurssilta ja toukokuussa siirrytään siis Moosenkin kanssa Riksun joukkoihin.

Mörkön ekat treenit meidän loman jälkeen oli vähintäänkin kaoottiset. Sillä oli niin paljon virtaa että mä jo mietin pitääkö mun pistää se auton peräkoukkuun kiinni ja ajaa kuutta kymppiä kymmenen kilsaa ennen treenenjä. Mutta tällä kertaa sen energiasta oli pelkästään hyötyä, mentiin nimittäin osissa pitkää rataa ja Mörkö painoi ku viimestä päivää. Tosin A-esteen kanssa meillä on edelleen haasteita, Mörkön mielestä nääs se kuuluu suorittaa kolmella loikalla. Muuten jees, mutta ne valkoiset kontaktipinnat tuppaa unohtumaan.. Saatiin kotiläksyksi kävellä jyrkkiä rinteitä hitaasti alaspäin, jotta Mörkö saisi hanurinsa hallintaan. Aina nääs kun vauhti hidastuu niin sen koiraparan persuus tulee etuosan edelle

Kolan kanssa tehtiin näyttelyretki Lappeenrantaan. Mukana menossa oli myös Tarja ja göötti Helmi. Lähtö oli aamukuudelta ja siitä posotettiinkin parisataa kilometriä ennen ensimmäistä pysähdystä. Helmi ja Kola näki nyt toista kertaa toisensa, viimeksi Helmiä kovasti jännitti iso aikuinen malamuuttinarttu ja sen piti oikein räksyttää kun ei siitä eukosta ottanut selvää. Tällä kertaa meno oli aivan toinen, Kola jostain syystä rakastaa kuoliaaksi gööttejä ja sekös Helmille sopi. Muutama malamuuttimainen tassunläimäys ja tytöt oli ylimpiä ystäviä. Kola rauhoitteli näyttelypaikalla Helmiä ja Helmi puolestaan kannusti Kolaa kehässä Slovakialainen muuttituomari olikin sitten oma lukunsa. Jos allekirjoittaneelta kysytään niin frouva oli vähintäänkin kuutamolla. Jännittävintä oli se, ettei eukkoa kiinnostanut edes koskea koiraan, hampaat piti näyttää itse, eikä puhettakaan että rakennetta olisi tunnustelemalla kokeiltu Kaiken huipuksi Kolan kanssa samassa luokassa ollut pitkäkarvainen muutti sai EH:n. Ottaen huomioon että wooly -turkki on malamuutilla kielletty, oli nauhan väri vähintäänkin jännittävä. VSP:n sai venäläinen kerrostalon kokoinen suht pitkäkarvainen malamuutti. Että näin. Kola sai tuomioksi AVO/EH/1 ja arvostelut samaa rataa: "Good size, nice head, medium brown eyes, strong topline, a bit loose in loins, enough chest, good angulation, moves well." Vähän jäi fiilis että sitä slovakian ihmettä ei juuri pätkän vertaa kiinnostanut koko avoin luokka. Paska reissu, mutta tulihan tehtyä. Onneksi sentään loput muuttilot olivat tittelinsä ansainneet.

Helmin kehä olikin sitten myöhässä reippaanlaisesti mutta odotus palkittiin! Helmukka pisteli tomerasti junnuluokan voittajaksi ja oli lopulta PN/2 ja sai vara-Sertin! Eli jotain riemua sentään Väsynyt joukkio palasi Mäkkärin kautta kotiin iltaviideltä.

Seuraavaksi valmistaudutaan Lahden malamuuttierkkariin ja toivotaan sormet ristissä kyynärpäitä myöten että Kolalla on edes jokunen karva vielä jäljellä kolmen viikon päästä...

...Pitkästä aikaa. Osa hyviä ja osa huonoja. Koska pessimisti ei pety, aloitetaan huonoista. Kola onnistui kehittämään itselleen maailmanlopun anaalirauhaspaiseen hanuriin. Yleensä mä tapaan tsekkailla että tuleeko sieltä lenkillä muutakin kuin peruskamaa, mutta enpä oo viime aikoina muistanu juuri koostumusta ihmetellä. Kunnes eräs kaunis sunnuntai Kolalle tuli valehtelematta pienen ihmisen nyrkin kokoinen paise persuuksiin. Soiteltiin jo vähän päivystykseenkin, että mitäs ny, mutta sieltä sanottiin että huolimatta aika järeestä kivusta, se koira ei kuole vaikka odottaisitte aamuun ja omalle eläinlääkärille. Varoitteli vaan, että koira saattaa olla todella kipeä, ei ehkä suostu liikkumaan ja voi jopa valittaa tukalaa oloaan. Mutta koskapa kyseessä on malamuutti, voi vaan arvata ettei paljon paiseet menoa haittaa. No, istui se vähän vinossa ruokaa kerjätessään. Iltaa kohden mä aloin jo olla ihmeissäni että eikö se nyt ollenkaan meinaa puhjeta (varoitettu oli että yleensä ne puhkeaa ennen kuin ehtii edes lekurin ovesta sisään). Kunnes keittiöstä kuului ääni: "Nyt se helevetin paise puhkes!" Ja samalla mä nään sivusilmällä kun Kola hinaa persiitään antaumuksella pitkin olohuoneen mattoa ja siirtyy samalla riemulla sohvalle jatkamaan hyvin alkanutta persliukua. Jokainen koiran joskus omistanut voi varmaan kuvitella aromin, mikä paiseen sisällöstä lähti. No eikun mattokauppaan ja sohvan päälliset pesuun. Eipä sillä, ei ole juuri eritettä mitä ne pinnat eivät olisi nähneet. Aamulla käytiin lekurissa ja siellä Kola pistettiin unten maille. Paise tyhjäksi, samoin itse rauhaset, hevoskuuri antibioottia ja parin viikon päästä takasin. Tai niinhän me luultiin. Ensimmäisten antibioottien ja yön jälkeen sohvaa ja kärsinyttä mattoa koristi myös ehkä litra oksennusta. Ei sitten oikein sopinu se antibiootti. Antibiootit vaihtoon, matto jälleen pihalle pesua odottamaan ja koiralle teetä ja sympatiaa. Tätä kirjoittaessa Kola on nyt ollut "telakalla" vetohommista yli kuukauden ja menossa on toinen antibioottikuuri, tällä kertaa kaksinkertainen sellainen. Että jippii. Ironista oli myös se, että paise ilmestyi tasan samaan aikaan kuin lumet maahan. Ja reki on siis edelleen autotallissa. Niin, ja Turun ja Tampereen näyttelyt jäi myös väliin, Turun näyttelyn aikaan Kolan puoli hanuria oli karvatonta paisemössöä ja tuleva Tampereen näyttely ollaan karanteenissa antibioottien takia. Että kyllä muuten kulkee taas.

Mörkö on sitten ehtinyt luonnollisesti kasata virtaa pienen kylän verran. Sitä ei tahdo saada purettua mihinkään. Onneksi tänään tuli Mörkön aivokapasiteetille sopivaa puuhaa: Mörkö joutui/pääsi metsätöihin. Tontilta kaadettiin eilen kuusi isoa mäntyä ja tukit piti roudata odottamaan kyytiä mökille. Hittojako niitä itse raahaamaan kun sitä varten on vetokoira. Noinkin fiksuksi eläimeksi Mörkö teki pelottavan innoissaan puutöitä iltapäivän vaikka maisema vetäessä ei juuri vaihtunut. Parin tunnin päästä sisälle ilmestyi typerästi hymyilevä malamuutin naama. Oli vissiin ollu kivaa.

Mooses sensijaan on löytänyt sisäisen tallikoiransa. Tallilta oli väkeä reissussa ja koska illat meni siellä pari viikkoa aika tehokkaasti, oli pakko hilata joku koirista purkamaan virtaa sinne että edes joku tässä perheessä säilyy täysjärkisenä. Mooses oli ensimmäisenä vuorossa, koska sillä oli jo ennestään kokemusta paikasta. Kaikki meni hyvin, Moose kirmasi hulluna pitkin pihoja Anun Onni-göötin kanssa. Kunnes se alkoi tehdä vähän turhan pitkiä retkiä pimeyteen ja päätettiin teljetä koirat sisälle talliin ruokinnan ajaksi. Siinä sitten puuhailtiin niitä näitä, kunnes mä tajusin että Moosesta ei ollu näkyny hetkeen aikaan. Eikun kurkku suorana pihalle kailottamaan, vaikka samalla mä mietin että eihän se ole voinut päästä ulos mistään... No, eikä ollutkaan. Ei meinaan näkyny koiraa missään pihalla. Tallissakaan ei näkynyt yhtään mustaa nakkimakkaraa. Siinä aikani etsittyä mulle pälkähti päähän kamala ajatus ja mä lähdin kurkkimaan hevosten karsinoihin sisälle. Kolmannen karsinan kohdalla mua kohtas maailman ehkä hellyyttävin ja samalla pelottavin näky. Tallin suurimman mustan orin karsinassa istui erittäin pelästynyt Mooses. Hipihiljaa, katsoi vuoroin mua ja vuoroin heiniään syövää isoa jättiläistä. Mä vannon että sen pään yläpuolella olis voinut olla ajatuskupla: "Äiti, nyt mä oon isomman luokan kusessa." Onnesta soikea ja vetkaava Mooses ulos karsinasta ja kylmää hikeä pois otsalta.. Luojan kiitos sattui sen ainoan hevosen karsinaan, joka ymmärtää väistää koiria... Moose oli tuupannut mukaan kun oripojalle oli annettu heiniä. No, eipä tee varmaan samaa virhettä enää.

Tällaista koiraperheeseen tällä erää. Vetoreissuja odotellessa...

Kolan lonkkakuvat tuli Kennelliitosta, tulos olikin vielä parempi kuin uskallettiin odottaa! A/A, silmät ok, kyynärät 0/0! Jee!

Uusimmissa uutisissa: Käytiin tänään Messarin näyttelyssä Kolan kanssa, joka päätti viikko sitten tietenkin pudottaa kaikki karvat kerralla, aloittaa juoksun ja masentua muutenkin täysin Vähän jo kehään mennessä ajattelin että eipä paljon tuomarin silmä Kolaan tarttunut, ja oikein arvasin. Mutta tulos oli kuitenkin meille erittäin ok, EH ja luokkansa neljäs. Arvostelutkin oli kovin positiiviset, etenkin Kolan liikkeet sai taas kehuja. Hienot koirat voitti ja reissu oli kaikin puolin kiva, Kola oli taas superkiltisti.

Mooses parasta sen sijaan tuli perjantaina eunukki. Kaikki oli menny tosi hyvin vaikka mä olin aivan paniikissa koko päivän. Onneksi sentään yhden pallileikkauksen kokeneena osasin jo vähän varautua kaikkeen. Paitsi siihen ensimmäiseen yöhön. Mä olin majoittunu sohvalle ja roudasin Mooselle ison kevythäkin siihen viereen. Yhteen asti meni ihan hyvin, mä roikuin netissä ja Moose veti sikeetä. Mutta auta armias kun valot sammui, siihen koiraan meni joku oikeesti joku Manaajan tyyppinen ratkasu sisälle. Sieltä häkistä kuului vuoron perään kiroilua ja vikinää ja kun mä menin tunkemaan pääni sinne häkkiin, kiroilu senku yltyi. Siinä mä ajattelin sitten että pitääkö tässä alkaa pappismiehiä kutsumaan paikanpäälle vai vetäiskö vaan tulpat korviin. Päädyin antamaan kaverille vähän kivun lievitystä ja se näytti auttavan sen verran että pari tuntia meni taas hiljaksiin. Tuli vaan mieleen että kai sitä pikkusen tekee mieli kiroilla kun ei paljon kyselty haluaako sitä niistä kulkusista luopua vai ei... No, nyt on taas vauhtia niin että välillä jännittää kestääkö noi tikit ollenkaan. Ja tässä myös odotetaan ku kuuta nousevaa että se testosteroni poistuu ton elimistöstä, meinaan Kolan juoksu alkaa olla siinä pisteessä että Mooses seisoo sen päätä vasten tomerasti ja huutaa että "aannnaa nyyyy, annaannaannaannaaannnnnaaanyyyyy!"... Argh...

Mörkö puolestaan kävi tyttöystävänsä Oonan kanssa kylpylälomalla! Mietittiin että jos Mörkö menee baariin oottamaan uinnin jälkeen niin Oona voi käydä manikyyrissä sillä välin.. Uintireissu sujui alkukankeuden jälkeen loistavasti, Mörkö vaan lasautti ketarat oikosenaan suoraan altaaseen ja meinas saada pikku paniikin ku siinä järvessä ei ollu ollenkaan rantaa. Sit ylös päästyään sitä oliki vähän vaikeempi saada takas altaaseen. Sen sijaan se juoksi pitkin altaan reunoja täysiä ja senhän tietää että liukkaalla lattialla kun otat kunnon spurtin suoralla, se pysähtyminen on vähän vaikeempaa siellä toisessa päässä. Niinpä se meni hetken tuhatta ja sataa suoran, sitten kuului "mätkis" kun se törmäs seinään. Ja sama homma toiseen suuntaan, paitsi aitaa päin... No, jatkettiinkin siitä sitten uintiharjoituksia hihnassa. Eiköhän sillä oo jo tarpeeksi monta aivosolua jääny syntymättä ilman että niitä tarttee tieten tahtoen tappaa niitä vähiäkin. Uimassa oli kivaa, paitsi että huomasin jälkeenpäin kuinka hemmetin paskainen toi koira on. Nimittäin se haisee ihan kuolleelle mursulle edelleen. Ja tästä uintireissusta on kuitekin jo pari viikkoa.. Pitää vissiin ottaa shampoot mukaan ens kerralla.

Jaha, se ois Idolsin finaali, kai sitä pitäis mennä ihmettelemään.. Kuullaas taas!

Käytiin tänään Lahdessa kuvauttamassa Kolan lonkat ja kyynärät sekä peilaamassa silmät. Kyllä taas emäntää jännitti sen verran että meinas tulla oksennus. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä tuloksena oli puhtaat silmät, kyynärät 0/0 ja lonkat lähti Kennelliittoon A/B:nä Jee! Kola käyttäytyi jälleen oikein esimerkillisesti, mitä nyt vaihtoi tärkeimmät kuulumiset odotushuoneen sammarin ja malamuutin kanssa Nähtiin myös Sirpan uusi tulokas Tiki, joka oli pieneksi riiviömalamuutin pennuksi käsittämättömän rauhallinen Veteli tirsaa koko parituntisen odotushuoneen penkillä. Eipä kyllä meidän hirviöt ollu pienenä samanlaisia Kateeks käy.

Pikkupakkaset on pistäny koko eläinkatraan aivan sekasin, jopa meidän viilipytty Kola on nykyään niin riemuissaan kun pääsee pihalle, että siinä jää hitaammat jalkoihin. Ollaan hyödynnetty valtaisaa energiaa tekemällä uhkarohkeita vetolenkkejä kolmipyörällä, Kola ja Mörkö isännässä kiinni ja muija jäniksenä fillarilla. Voin kertoa että saa aika lujaa sotkea pyörällä jos meinaa perässä pysyä. Ohitustreenejä tarvittais vielä, ei oikein tahdo uskaltaa sujauttaa lenkkipolulla koirista ohi vaikka vahva veikkaus onkin että noi jopa saattais ohittaa ihan nätisti.. Ei uskalla ottaa riskiä että joku viaton sivustakatsoja löytää valjakollisen malamuutteja pienen puudelinsa pyllyä haistelemasta... Mutta ehkä tänä talvena saadaan sekin puoli jotenkin kuntoon.

Mooses on vihdoin alentunu käyttämään takkeja, kai se totes että tässä joutuu pihalle vaikka kuinka juoksis pöydän alle piiloon kun ottaa takin käteen.. Onneks nyt on löytyny muutama tosi hyvä ja sopiva takki, kiitos espanjankoirien foorumin ja Marjuskan, joka teki ihan mittatilaustyönä Mooselle pari upeeta talvitakkia. Vielä pitäs keksiä millä Mooseksen lepattimet, eli korvat, saatais suojattua pakkaselta! Toisen korvat ku on niin isot että ne kerää pakkasta ja kylmää aika satsin pienen lenkin aikana...

Nyt takas vahtimaan nukkuvaa Kolaa, parka on ihan kännissä. Ja joutunu vielä olemaan aamun syömättä, mikä Kolan tapauksessa tekee elämästä ihan helvettiä Toivottavasti pöhnä menee ohi pian.

Nyt lyhyet päivitykset ku on jääny taas pahasti tekemättä

Agilityssa käy nykyään 2/3 koirista ja täytyy sanoa että tässä vaiheessa Mörkö on kyllä ainoa jolla siihen lajiin on lahjoja Kola kyllä tekee perus malamuutin tapaan mitä tahansa saadakseen nakkeja - paitsi kiipeää A:n yli. Sitä yritettiin yks ilta treeneissä vaikka millä poppaskonsteilla. Lopulta Mörkö turhautui siihen sähläämiseen niin paljon että kun päästin sen irti narusta, se juoksi A:n yli valehtelematta viis kertaa yhtä soittoa. Sitten se pysähtyi ja kattoi Kolaa ja voin vannoa että se sanoi "siskollensa" että "MIKÄ TÄSSÄ ON MUKA NOIN VAIKEETA?!"

Muuttiloiset on alottanu syystreenit, fillarilenkkejä mennään joka toinen päivä nyt ja pian laitetaan sitten kärryt perään. Lyön muuten satasen vetoa että tänä talvena ei tuu lunta sitäkään vähää mitä viime vuonna, nimittäin mä oon ostanut meille reen. Siis ihan oikean ja tosi hienon reen. Jos joulukuussa ei ole vielä yhtään valkoista maassa, mä pakkaan kamat ja koirat ja muutan Lappiin. Ja ostan Moosekselle lisää toppatakkeja.

Muissa uutisissa: Kola menee nyt vihdoin lonkkakuviin 8.11. Siinä onkin seuraava jännitysmomentti. Toivottavasti lonkat on ainakin harrastuskunnossa jos ei muuta.. Nimim. Pessimisti ei pety

Huomenna (jos luoja suo ja studio + kamerat pysyy ehjänä) otetaan meidän koirista kuvia oikein kunnon valokuvaajan toimesta. Valokuvaaja sattuu olemaan mun duunikaveri ja halusi "haasteellsta" kuvattavaa. No helkkari, saamasi pitää! Tod.näk. kyseinen duunikaveri ei tiennyt yhtään mihin lupautuu. 80kg liikkuvaa lihaa + 5 kg tarmokasta katastrofin aiheuttajaa ja porukan villitsijää Helsingin keskustassa... Maltan tuskin odottaa

Sitä odotellessa muutama amatöörikuvapäivitys sankareista.